Isäni Niilo ja äkimystykki

Korpeen alistettuna — JR 14:n asemat

Leipäsuon itäinen maasto oli kruunun metsää, siis valtion maata, jumalaton korpi. Siellä oli asemissa JR 14, jolle panssarintorjuntajoukkueemme alistettiin. Meidät alistettiin aina sinne, missä ilmeni eniten panssarien vaaraa.

Menomatkalla JR 14:ään oli välillä metsänvartijan torppa, jossa piti majaansa myös vartija. Siinä vaiheessa vielä oli mukanamme repussa jopa joutavaakin tavaraa. Minullakin oli ennen sodan alkua räätälillä teetetyt hyvät saapashousut, diagonaalia, JP:n nauhoineen, sekä myös mustat kovavartiset nahkasaappaat ilta- ja muilla lomilla käytettäväksi. Hieno kersantti. Lienenkö kuvitellut pääseväni ryssien kanssa paraatiin, kun raahasin niitä mukanani?

Metsänvartijalta pyysin saada jättää nämä liiat varusteet säilöön; palatessamme ottaisimme ne jälleen. Minäkin jätin housujen ja saappaiden lisäksi melko uudet hiihtokengät sekä pikku kamaa. Kaverit jättivät myös.

Pettäjä torpassa

Kun palasimme, ei ollut varusteita, ei torppaa, eikä metsänvartijaa. Mies oli ottanut pitkät kaikkineen varusteineen; hän osoittautui ryssän agentiksi. Meikäläiset löysivät torpan alta kellarista radiolähettimen. Kai metsän vartijalle tuli kiire lähtö, kun ei ottanut sitä mukaansa. Mistä lieneekään pojat saaneet kellariin kasattua niin paljon räjähdysainetta? Jälki oli hyvä: jumalaton kuoppa metsänvartijan torpan kohdalla. Menetys kaikille.

Niin hyviä housuja minullakaan ei ole ollut sen jälkeen.

Löysimme määränpäähän. JR 14:n asemat olivat synkässä metsässä, kaivetut avoasemat. Taaempana oli maahan kaivettuja korsun tapaisia. Komppaniaa johtanut kapteeni lupasi, ettei PST-miesten tarvitse ottaa osaa jalkaväen taisteluihin — paitsi jos panssareita ilmestyisi.

Panssarit asemissamme

Hevostie, johon jätimme tykkimme, oli jäinen. Naamioimme tykin kuusenhavuilla. Sen päivän ja seuraavan yön nukuimme korsussa. Seuraavana päivänä puolen päivän aikaan lojuimme edelleen paitasillamme lavereilla, kun lähetti tuli ja sanoi että partio on nähnyt vihollispanssareita erään järven rannalla. Katsoin kartasta ja paikka oli mielestäni niin kaukana, että käskin sanoa kapteenille ettei syytä huoleen.

Sitten meille tulikin syytä huoleen. Noin puolen tunnin kuluttua lähetti hihkaisi korsunnovelta:

— Nyt ovat vihollispanssarit asemissamme!

Tempaisin saappaat paljaisiin jalkoihini ja takkia vetelin päälleni juostessani. Kypärä unohtui.

Äkimystykki tulessa

Kun juoksin tykille, kapteeni oli syytämässä havuja tykin päältä ja kirosi kuin Turjan lappalainen.

— Missä helvetissä ne tykkimiehet ovat?
— Tässä on yksi, minä, ilmoittauduin. — Osaako kapteeni ladata?

Kyllä osasi. Tykinjalukset levälleen, mutta kannuksia ei kerinnyt kaivaa jäiseen tiehen, kun näin jo vilauksen panssarista aivan ampumahautojen tuntumassa, meistä sivuun noin 150 metriä. Kävin mahalleni ampujan tyynylle ja kapteeni laturin paikalle. Vedin lukon auki ja kapteeni latasi — kyllä osasi. Laukaisin.

— Ammuit puuhun, hätäili kapteeni lennettyään selälleen noin kahden metrin päähän. Tykki antoi hieman takapotkua, kun kannukset eivät pitäneet jäisessä tiessä. Puuhun ammuin — ja niin oli tarkoituskin. Sain puun nurin ja noin kolmen metrin aukon sinne, missä panssarit olivat. Ensimmäinen saapui kuin tilauksesta, suoraan tulilinjalle.

— Pidä kiinni, laturi!
— Enpäs pudonnut — ja voi ihme — tankkihan oli tulessa.

Tykkimme asemasta eivät toisten vaunujen kuljettajat tienneet, koskapa heti toinen vaunu jyrräsi palavan vaunun vierelle — pahaksi onnekseen sille puolelle, missä me kapteenin kanssa äkimystykkimme kanssa olimme. Jäljestä päin kapteeni sanoi:

— Se on äkimys tuo tykki, kun potkaisi ensin laakilla selästään.

Jälleen äkimys potkaisi; tulos sama kuin äsken — nyt paloi kaksi vaunua rinnakkain. Lisää oli tulossa, mutta tekivät täyskäännöksen kun näkivät kaverien nuotiot. Niiden pako vähän sieppasi; laturi kyllä oli hengessään kuin kaljatynnyri.

Paluutien sulkeminen

Kun tykistön ja jalkaväen aseet sattumalta pitivät luovaa taukoa, rupesi myös linjamme takaa kuulumaan panssareiden kolinaa. Kapteeni sanoi, kun ihmettelin suuntaa: — Jos olisit ollut vielä vähän aikaa siellä korsussa, niin ne olisivat kaikki linjamme takana.

Omantuntoni meinasi nostella kulmakarvojaan. Kaksi oli tullut aikaisemmin ampumahaudoille ja voidellut linjaa pitkin tykeillä ja konekiväärillä, saanut jalkaväessä aikaan menetyksiä ja pakokauhua.

Näin ollen taisin aivan manata. Ainakin koko sielustani toivoin niiden paluutien osuvan palavien vaunujen ja minun väliin. Toiveeni toteutuikin. Ensimmäinen pisti nokkansa tulilinjalle — äkimys potkaisi; katkesi vain telaketju ja vaunu alkoi pyöriä paikoillaan. Jäljestä tuleva aikoi kai tuoda sille remonttimiehiä, kun ajoi hyrränä pyörivän viereen. Jälleen potku. Tankki pääsi noin 10 metriä — ja tulessa. Vaunu pyöri kuin siipirikko otus konsanaan. Pari potkua lisää ja tulessa sekin.

Ei kuulunut enempää panssareiden ääniä. Sitten tuli vielä yksi tarkka laukaus — liekö ryssän konekivääriampujilla ollut kylmä, kun hinasivat palavan vaunun viereen ja alkoivat lasetella? Olisin maksanut mitä hyvänsä, jos olisin saanut tykkiini sirpalekranaatin. Vaan ei ollut kuin panssarikranaatteja, jotka eivät räjähdä. Yritin silti. Tähtäsin — ja tarkasti — laukaus! En tiedä, ihmettelin vaan. Siinä missä oli kookoo ja miehet, oli tyhjää.

Näiden kolhujen vuoksi myös venäläinen jalkaväki vetäytyi takaisin. Korpeen laskeutui hiljaisuus. PST-joukkueemme tappiot: tykin kilvessä naarmuja — konekiväärisuihkun tulos. Kahden päivän kuluttua komppaniamme vääpeli tuli hakemaan meidät omaan yksikköömme, Jääkäripataljoona kolmoseen.

Summaan — murtumiseen saakka

On mieluisaa kirjoittaa tuon yksikön nimi. Sen mukana lähdimme Summaan, jossa olimme kolmatta viikkoa — murtumiseen saakka. Niilo haavoittui siellä vakavasti.