Helsinki 1930Vapaustaistelijoiden arvoitus

Neljä miestä Suomenlahden jäällä

Keväällä 1918 neljä virolaista pakeni jäitä pitkin Suomeen. Jüri Vilms kuului Viron itsenäisyyden julistajiin ja oli maan ensimmäisen hallituksen oikeusministeri ja varapääministeri. Hänen seurassaan olivat Arnold Jürgens, 26, ja Johann Peistik, 24, nuoria urheilullisia miehiä jo tärkeissä tehtävissä, sekä saattajana Aleksei Rünk, 33, renki ja kokenut jäällä liikkuja. Miesten tehtävänä oli edistää Viron pakolaishallituksen muodostamista Suomen kautta, kun kotimaa oli joutunut Saksan miehittämäksi.

Vilms ja hänen kumppaninsa eivät tienneet, että kenraali Rüdiger von der Goltzin johtamat joukot hallitsivat Helsinkiä. Saksalaiset auttoivat Suomen valkoisia pääkaupungin valtaamisessa punaisilta. Miehet otettiin kiinni ja luovutettiin saksalaisille.

Raportti, jonka joku halusi tilata

Muutamat yksityishenkilöt Suomessa laativat ansaintatarkoituksessa virolaisille raportin, jonka mukaan neljä miestä oli ammuttu 13. huhtikuuta 1918 Töölön sokeritehtaalla — Töölönlahden rannassa, nykyisen Oopperatalon paikalla — missä von der Goltzin joukot pitivät majaa. Virossa raportti sai virallisen aseman, koska se sopi niin hyvin sen hetken kuvioihin.

Saksalaiset kiistivät jyrkästi osuutensa. Koska Saksa samaan aikaan miehitti Viroa, vastarintaa tekevien virolaisten oli helppo uskoa suomalaisten raporttia.

Luut arkkuihin, kysymykset auki

Saksan keisarikunnan luhistuttua Viro vapautui miehityksestä ja sai itsenäisyytensä takaisin. Vilmsin ja hänen tovereidensa kohtalo askarrutti nuoren valtion hallitusta. Kun Saksa yhä kiisti syyllisyytensä, Viro lähetti joulukuussa 1920 tutkijat Helsinkiin selvittämään, mitä oli todella tapahtunut.

Helsingissä heille näytettiin hautapaikka, johon oli haudattu noin neljäkymmentä saksalaisten teloittamaa punaista. Kaivauksissa nousi esiin jo maaksi muuttuneiden vainajien luita, säilyneitä kenkiä ja vaatekappaleita. Muutaman rääsyn perusteella ja ilman rikosoikeudellista tutkimusta virolaiset vakuuttuivat, että haudassa olivat myös heidän vapaustaistelijoidensa luut. Tutkimus jäi yhtä pintapuoliseksi kuin ostettu raportti kuusi vuotta aiemmin. Luut kerättiin arkkuihin, arkut sinetöitiin ja kuljetettiin Viroon. Vainajat haudattiin hautausmaille eri puolille maata.

Karl Pokk saa tehtävän

Romaanin päähenkilö on Karl Pokk, suomalaisittain Pokka. Hän saapuu Helsinkiin Tallinnasta työttömänä sellistinä, mutta todellinen syy on salainen tehtävä: selvittää, mitä Jüri Vilmsille ja kolmelle toverille tapahtui.

Toimeksiantaja on Vilmsin vapaamielistä aatteellista suuntaa edustava työpuolue, joka haluaa kunnioittaa perustajansa muistoa ja saada selvyyden neljän miehen kohtalosta. Samalla Virossa halutaan päästä eroon epäselvien kuolemien ulkosuhteisiin aiheuttamista ristiriidoista. Tehtävän antaessaan Ants Piip, Vilmsin vanha ystävä, painottaa yhtä asiaa: selvitystyön on tapahduttava salassa. Syypäitä eivät välttämättä ole vain saksalaiset. Myös suomalaiset voivat olla.

Kaksi aikaa, kaksi ääntä

Romaanissa on kaksi aikatasoa. Vuoden 1930 Helsingissä liikkuu Karl Pokk. Meidän ajassamme kirjoittaa Aili Järvinen, Karlin tyttärentytär, joka kokoaa isoisänsä tarinaa säilyneistä jäljistä.

Aili tarkastelee asiakirjoja Claude Shannonin informaatioteorian avulla. Ajatus on yksinkertainen ja kylmäävä: aito asiakirja on rosoinen. Siinä on satunnaisuutta, tarpeetonta yksityiskohtaa, kohinaa. Tilattu raportti sen sijaan on liian sileä, liian ennustettava — sen entropia on epäilyttävän matala. Mitä siistimpi virallinen totuus, sitä varmemmin joku on sitä siistinyt.

Miksi tämä oli kirjoitettava

Alun perin aioin käsitellä presidentti Ståhlbergin kyyditystä. Kun olin tutustunut tuohon Suomen poliittisen historian kummajaiseen perinpohjaisesti, minusta alkoi tuntua, että maan ensimmäinen presidentti on jo saanut ansaitsemansa kunnianpalautuksen eikä tarvitse uutta. Kyyditys oli äärioikeiston näkökulmasta täydellinen vikatikki. Ja jos sen takana olivatkin äärioikeiston vastustajat, teko oli yksi onnistuneimmista vastaprovokaatioista Suomen poliittisessa historiassa. Eikä Ståhlbergin pariskunnalle käynyt kuinkaan.

Jüri Vilms ja hänen kolme toveriaan eivät ole saaneet Suomessa hyvitystä kuolemastaan. Päinvastoin: suomalaiset ovat pesseet kätensä ja unohtaneet koko tapahtuman. Toisin olisi käynyt, jos neljä suomalaista vapaustaistelijaa olisi kadonnut jäljettömiin Tallinnassa ja heidän luitaan olisi kaivettu teloitettujen yhteishaudasta.

Unohtaminen on tässä tahallista. Se on huutava vääryys.

Kiitos

Vuonna 1997 professori Seppo Zetterberg julkaisi kirjan Jüri Vilmsin kuolema, perusteellisen akateemisen tutkimuksen tapahtumista, joista romaanini on saanut innoituksensa. Ilman sitä tätä kirjaa ei olisi. En pyri astumaan tutkijan tontille — pysyttelen fiktiossa.

Käsikirjoitus on valmis ja kustantajan luettavana.