Ilpo Halo kertoo työn alla olevasta kirjoitusprojektistaan
Karl saapuu Helsinkiin Rakverestä työttömänä sellistinä, mutta todellinen syy on salainen tehtävä: selvittää Jüri Vilmsin ja kolmen toverin kuolema 1918.
Virallisen totuuden mukaan saksalaiset Helsingin valtaajat teloittivat heidät. Miehet olivat paenneet Suomenlahden jäitä pitkin Suomeen. Heidät oli otettu kiinni ja tuotu saksalaisille. Vilms kuului Viron itsenäisyyden julistajiin ja hän oli ollut Viron ensimmäisen hallituksen oikeusministeri ja varapääministeri.
Kolme muuta pakolaista olivat Arnold Jürgens, 26, ja Johann Peistik, 24, jotka olivat nuoria urheilullisia miehiä ja jo tärkeissä tehtävissä Virossa sekä Aleksei Rünk, 33, saattaja, kokenut jäällä liikkuja, renki. Heidän tehtävänään oli edistää itsenäisen Viron pakolaishallituksen muodostamista Suomen kautta, kun maa oli joutunut Saksan miehittämäksi.
Vilms ja hänen kumppaninsa eivät tienneet, että saksalaisen kenraalin van der Golzin johtamilla joukoilla oli ylivalta Helsingissä. Saksalaiset auttoivat Suomen valkoisia pääkaupungin vapauttamiseksi punaisista. Neljän virolaisen vapaustaistelijan uskottiin joutuneen surmatuiksi punaisten puhdistuksissa Helsingissä 13.4. 1918. Suomalaisten taholta raportoitiin virolaisille, että tekoon olivat syypäitä van der Golzin saksalaiset. Virolaiset oli raportin mukaan ammuttu Sokeritehtaalla Helsingin keskustassa, missä van der Golzin joukkoja piti majaa. Saksalaiset kiistivät jyrkästi osuutensa, mutta johtuen Saksan samanaikaisesta Viron miehityksestä vastarintaa tekevien virolaisten oli helppo uskoa suomalaisten raporttiin.
Saksan keisarikunnan luhistuttua 1918 Viro vapautui miehityksestä ja sai itsenäisyytensä takaisin. Vilmsin ja muiden vapaustaistelijoiden kohtalo askarrutti itsenäistyneen maan hallitusta. Saksan kiistäessä edelleen syyllisyytensä teloituksiin Virosta lähetettiin tutkijoita Helsinkiin joulukuussa 1920 selvittämään, mitä oli tapahtunut todella. Helsingissä tutkijoille esitettiin saksalaisten teloittamien noin 40 punaisen hautapaikka, josta kaivettiin esiin jo maaksi muuttuneiden vainajien luita ja säilyneitä kenkiä ja vaatekappaleita.
Joidenkin rääsyjen perusteella ja ilman rikosoikeudellista tutkimusta virolaiset vakuuttuivat, että haudassa olivat myös virolaisten vapaustaistelijoiden luut. Kuten kolmen suomalaisen henkilön aiemmin laatima raportti, myös tämä tutkimus jäi pintapuoliseksi. Luita kerättiin kuitenkin arkkuihin, jotka sinetöitiin ja kuljetettiin Viroon. Siellä vainajien ruumiit haudattiin hautausmaille eri puolille maata.
"Helsinki 1930 - vapaustaistelijoiden mysteeri" on kertomus miehestä nimeltä Karl Pokka, Virossa Pokkats. Hänen toimeksiantajansa on Jüri Vilmsin vapaamielistä aatteellista suuntaa edustava työpuolue, joka kunnioittaakseen perustajansa muistoa tahtoo selvyyden neljän virolaisen kohtaloista. Samalla Virossa halutaan päästä eroon noiden epäselvien kuolemien Viron ulkosuhteisiin aiheuttamista ristiriidoista. Antaessaan Pokalle tehtävän Ants Piip, Vilmsin vanha ystävä, painottaa että kuolemien selvittämisen on tapahduttava salassa, sillä myös suomalaiset voivat olla syypäitä teloituksiin, eivät vain saksalaiset.
Vuonna 1997 suomalainen historian tutkija, professori Seppo Zetterberg, julkaisi kirjan Jũri Vilmsin kuolema. Teos on perusteellinen akateeminen tutkimus tapahtumista, joista romaanini on saanut innoituksensa. En tietenkään pyri astumaan tutkijan tontille, vaan pysyttelen fiktiossa.
Oikeastaan tarkoitukseni oli alun perin käsitellä presidentti Ståhlbergin kyyditystä. Kun olin tutustunut tuohon kummajaiseen Suomen poliittisessa historiassa perinpohjaisesti, minusta tuntui kuitenkin siltä, että Suomen ensimmäinen presidentti on jo saanut ansaitsemansa kunnian palautuksen eikä tarvitse uutta. Ståhlbergin eli Plootuvuoren kyyditys oli poliittisesti täydellinen vikatikki, jos sitä arvioi Suomen äärioikeiston näkökulmasta tuohon aikaan. Ja jos sen takana olivatkin äärioikeiston vastustajat, niin teko oli onnistuneimpia vastaprovokaatioita Suomen poliittisessa historiassa. Eikä Ståhlbergin pariskunnalle käynyt kuinkaan.
Jüri Vilms ja hänen kolme toveriaan eivät ole saaneet Suomessa hyvitystä kuolemastaan. Päinvastoin, kuten romaanin keinoin yritän kuvata, suomalaiset ovat yrittäneet pestä kätensä ja unohtaa autuaasti koko tapahtuman. Toista olisi ollut, jos neljä suomalaista vapaustaistelijaa olisi kadonnut jäljettömiin Tallinnassa ja heidän luitaan olisi kaivettu teloitettujen yhteishaudasta.
Virolaisten vapaustaistelijoiden kohtalon tarkoituksellinen unohtaminen on huutava vääryys. Minun on pakko kirjoittaa haudat auki.