vietnamilaisia omenapuissa

viimeisenä vuotenaan

mummo rupesi näkemään

vietnamilaisia omenapuissa,

siinä oli jotakin hirvittävää.

minulla oli lompakossa

– in God we trust –

kotka ja kuva kuolleesta

lapsesta joka sai napalmia.
nyt niitä leikkii puutarhassa

mustat tukat oksiston läpi vilkkuen

kyläileviä bambunversoja

iloisia ja kohteliaita

meidän omenapuissa.

ja kesy lintu pyrähtää lentoon

kaiken­kirjavin vivahtein

luottokortin ikkunasta.

lapsenusko mihin tahansa

on kauheata ja liikuttavaa:

maanomistus, talot, asunnot,

autot, osakkeet, vuokrasopimukset

että kasvaisi yhtä isoksi

kuin Amerikka

ja pätkisi inkkarien

ranteita ja nilkkoja

kuin pölkyllä lepänrankoja

poltettavaksi, koiraeläinten ruoaksi.

mummolla oli hymy hyytynyt

lämpimien lautojen syliotteessa.

olisin suonut näkeväni

rauhallisen lapsenuskoisen ilmeen
mutta ne vietnamilaiset

olivat hätyyttäneet pikkulinnut

mummon vaalimista puista.

sinä et näe vihollista omenapuussa?

come on! sinähän siellä olet

ja pulu sinun luottokortissasi

on hämäystä.

katso versoa!

sinä sen olet taittanut

ja yrität ympätä

vieraaseen oksaan.
älä leiki lammasta!

lammas ei myy kranaatinsytyttimiä

sodankäyntialueille

eikä nuole huuliaan saaliinjaolla.

älä leiki halvaantunutta!

sinulla on täydelliset jäsenet

ja ne toimivat moitteettomasti.

lopeta jo tuo typerä hymy!

omahyväisyytesi

ketään pettämätön maski.

lapset käyvät kylässä.

uskovat mitä sanotaan,

ovat kilttejä ja tottelevaisia.

ja sinä olet tottunut

elämään herroiksi, niin herroiksi

että et vihastu nimittelyistä.

ne ovat sinun edessäsi, herra Kalma,
epävarmoja ja avuttomia

mutta takaapäin

sinä olet heidän armoillaan.
kun vuosi on viimeisesi

sinä rupeat näkemään

mitä omenapuissa on.


kas, siellähän on